Tänä päivänä suorittamisesta on tullut kirosana (ainakin omassa somekuplassani). Pitää osata levätä. Pitää pysähtyä. Olla itselleen armollinen. Lempeä. Tyytyä ihan hyvään erinomaisen sijaan. Olla tavallaan vähemmän, mutta silti enemmän läsnä, tietoinen, tiedostava ja zen.
Ja on todella tärkeää ja arvokasta, että näistä asioista puhutaan. Oravanpyörässä juokseminen ei pysähdy ajoissa, jos ei joku toistuvasti muistuta pysähtymisen merkityksestä.
Kehtaanko siis edes tunnustaa, että otan usein työn alla olevan esseen esiin myös viikonloppuna. Tai arki-iltana. Koska haluan ja koska se vetää minua puoleensa. Kehtaanko tunnustaa, että saatan uppoutua kirjoitusprosessiin niin, että aika ja paikka katoaa. Että kummallisinta, mitä saatan kuvitella, olisi pomodoroida itsensä tauolle 25 minuutin välein, kun olen pääni sisällä syvällisessä dialogissa itseni, parin kirjan ja muutaman artikkeli kanssa – eihän nyt ihmisiäkään tulla sillä tavalla keskeyttämään kesken tärkeän aivoriihen!
Työn imu koostuu
- tarmokkuudesta
- omistautumisesta
- uppoutumisesta
Tähän liittyy suuri määrä myönteistä energiaa ja halu panostaa tehtävään. On tutkimusnäyttöä siitä, että työn imu suojelee uupumukselta ja läikkyy (mikä ihana sana) myönteisesti muuhun elämään.
Intohimo
- edistää sinnikkyyttä
- auttaa ylittämään esteitä
Se, että saa tuntea elämässä intohimoa on mielestäni suuri kiitollisuuden aihe. On kuitenkin hyödyllistä havainnoida oman intohimon ”luonnetta”:
Pakkomielteinen intohimo
- mieli työskentelee asian parissa silloinkin, kun toimintaa ei aktiivisesti tehdä
- toiminta on luonteeltaan tauotonta ja siitä on vaikea irrottautua (häiritsee palautumista)
Harmoninen intohimo
- toimintaan yhdistyy energisyyttä ja hyvinvointia
Käytännössä molempia ”intohimotyyppejä” koetaan usein rinnakkain ja henkilö, joka kokee paljon harmonista intohimoa, kokee verrattain paljon myös pakkomielteistä intohimoa!
Salmela-Aro & Nurmi (toim.) 2017
Omalla kohdallani koen uppoutumisen myös suurena vahvuutena: en ole se tyyppi joka haluaa säntäillä päivän aikana monen eri projektin parissa, mutta on ihanaa omistautua kunnolla yhteen asiaan kerrallaan. Ja kyllä. Myönnän, että kun vaikkapa kirjoitusprosessi imaisee mukaansa, on siitä joskus vaikea irrottautua. Uppoutumista tapahtuu myös oman hyvinvoinnin kustannuksella, kun ateriavälit venyvät tai tauolle ei löydy ”sopivaa väliä”.
Eikö intohimo ja suorittaminen olekin aika lähellä toisiaan, vaikka sanoilla on erilainen kaiku? Joskus koen ”huonoa omatuntoa” siitä, että teen into(himo) piukeana sitä mitä rakastan. Kiitollisena siitä, että siihen on avautunut mahdollisuus ja tietoisena siitä, ettei tämäkään elämänvaihe ei kestä ikuisesti. En aio piilottaa intohimoani vakan alle, mutta pyrin jatkossa huomioimaan enemmän intohimon luonnetta: onko se pitkässä juoksussa hyvinvointia rakentavaa.
Tunnistatko sinä harmonisen tai pakkomielteisen intohimon kokemuksia omasta elämästäsi?(työ/opiskelukontekstissa, rakastuminen on sitten asia aivan erikseen…)
Lähde: Salmela-Aro & Nurmi (toim.) 2017. Mikä meitä liikuttaa? Motivaatiopsykologian perusteet.
