Ideasta toteutukseen
”Lähdetkö Kebnekaiselle?” työkaverini kysyi illanistujaisten tiimellyksessä joskus syksyllä 2021. ”No lähden!” vastasin. Sitten googletin salaa, missäs se Kebnekaise oikein olikaan… Kebnekaise on Pohjois-Ruotsissa, Kiirunan kunnassa sijaitseva Ruotsin korkein vuori, jonka huippu kohoaa 2096 metriin. Västra leden (länsireitti) on helpoin tapa huiputtaa Kebnekaise, eikä siinä tarvita varsinaisia kiipeilytaitoja tai -varusteita.
Itselläni ihan tavalliset vaellukset ovat olleet tähän saakka tapa saada elämääni palanen vuoriin liittämääni kiehtovuutta: Ei niinkään se kiipeäminen vaan se kulkeminen ja luonto siinä ympärillä. Yksinkertaisten perusasioiden äärellä oleminen: liike, ravinto, lepo. Myös itsensä haastaminen ja konkreettinen tavoite motivoivat minua.
Kebne-keskustelun jälkeen tuli vastaan Partioaitan mainos Kebnekaisen vaelluksesta. Lähetin linkin ystävälleni, ja varasimme reissun saman tien. Ohjattu vaellus oli hyvä ratkaisu. Minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta vuoristosta ja ystävälleni tämä oli ensimmäinen yön yli -vaellus. Paikan päällä tuli todettua, että emme aivan olleet ymmärtäneet, mihin olimme itsemme laittaneet. Hyvässä ja pahassa. Oppaamme sanoikin, että aika usein hän saa palautetta ”Jos olisin tiennyt mihin olen lähtemässä, en olisi lähtenyt. Mutta onneksi lähdin!”. Tämä lause kiteyttää kokemuksen erittäin hyvin.
Tampereelta Tunturikeskukselle
65 litran rinkka, jonka ulkopuolelle sidoin 30 litran päivärepun, pieni käsilaukku lompakolle ja puhelimelle, iso kestokassi eväille, siistimmille vaatteille ja kosmetiikalle. Sillä tavaramäärällä hyppäsin aikaisin maanantaiaamuna Tampereelta junaan kohti Oulua. Oululainen ystävä oli siellä vastassa, ja koukkasimme hakemaan Oulusta kolmannenkin Seikkailijattaren kyytiin. Meistä tuli hyvä kolmikko siinä reissun aikana. Toivon, ettei tämä jäänyt viimeiseksi yhteiseksi retkeksemme.
Ajelimme Tornioon, Ruotsin puolelle ja Kiirunaan, jossa yövyimme. Kun tamperelainen laitetaan useaksi tunniksi samaan autoon kahden oululaisen kanssa, niin siinä kuulkaa omakin murre muuttuu. Ratin takana tokaisin yhtäkkiä komealla oululaismurteella, että ”nyt kyllä puhaltaa kylymää suoraan haaroihin!” (ilmastointi). Oululaiset myös käyttävät mielestäni hävyttömän paljon panna-verbiä. Meillä Tampereella pistetään ja laitetaan, mutta nämä vaan panevat.
Kävimme vielä illalla hostellissa ystäväni kovin painavaa rinkkaa läpi. Hän osoittautui porukan varautujaksi, minä olin ”kato kyllä se siitä” -tyyppi. On aina hauska nähdä minkälaisia rooleja yhteisessä reissussa muodostuu kullekin. Varautujalla olikin sitten mukana parit sakset, iso puukauha , ehkä vähän liikaa hygieniatuotteita ja vakuuttava lääkearsenaali. Kiusoittelinkin, että jätä nyt edes se Pharmaca Fennica pois sieltä rinkasta… Luulenpa, että jokaisella vaeltajalla on ensimmäisellä kerralla liikaa tavaraa rinkassa. Ilman Varautujaa olisin kuitenkin itse ollut pulassa. Olin unohtanut pankkikorttiini päälle asetuksen, jossa sitä ei pysty käyttämään ulkomailla. Kaikki kulut Ruotsissa meni sitten kaverin piikkiin… Harvoin sitä toisaalta pääse kenellekään sanomaan, että tarjootko hei mulle helikopterikyydin (siitä lisää myöhemmin).
Aamu Kiirunassa alkoi mielenkiintoisesti. Minulla oli nimittäin kakkosvaiheen työhaastattelu etänä heti aamusta. En osannut jännittää koko vaellusta, kun kaikki ajatukset olivat tuossa rekryprosessissa. Haastattelu meni mielestäni hyvin, mutta seuraavalla viikolla sain tietää, etten saanut tuota työtä. Kyllä harmitti. Elämä ei todellakaan ole pelkkiä saavutuksia ja onnistumisia. Rohkeutta epäonnistua ja/tai luovuttaa mietin vuoristovaelluksellakin jonkin verran. Sielläkin pitää uskaltaa sanoa, että tämän pidemmälle en nyt tällä kertaa pääse. Esimerkiksi oppaamme Teemu oli käynyt Mt. Everestillä toteamassa, ettei se ollutkaan hänen juttunsa. Aika vähän tällaisille inhimillisille tarinoille annetaan tilaa, tai ne kerrotaan sivujuonena jonkun suuren saavutuksen yhteydessä. Sellainen ei ole kuitenkaan tavallista elämää. Elämä onnistumisten, suoritusten ja saavutusten kautta tekee tavallisuudesta tylsää ja arvotonta. Se ei ole hyvinvointia edistävää kulttuuria. Vaikka pidän itse tavoitteista ja iloitsen avoimesti onnistumisistani, pyrin kirjoituksissani tuomaan esiin myös sitä inhimillistäkin puolta.
Kiirunassa söimme aamiaisen ja lounaan (join varmaan 10 lasillista maailman parasta sitruunamehua) ja lähdimme ajelemaan kohti noin tunnin ajomatkan päässä olevaa Nikkaluoktaa. Paikkaa, jossa koko vaellusryhmä (2 opasta + 7 vaeltajaa) kokoontuisivat. Ne vuoret, joissa tulisimme kulkemaan, häämöttivät kokoajan edessäpäin. Vaikka järki sanoi, että saisimme nähdä vuoriston vieläkin kuvauksellisempana ja lähempää, oli näky niin vaikuttava, että kännykkäkamera kävi. Me ihan hihkuttiin niille vuorille!
Nikkaluoktassa totesimme, että vaellus alkaisi helteisissä merkeissä hyttysten saattelemana. Matkaa Kebnekaisen tunturiasemalle (Kebnekaise Fjällstation) olisi n. 19 km. Ensimmäisenä iltana kävelimme kuutisen kilometria varsin helpossa maastossa ja leiriydyimme kauniille paikalle vuorten ympäröimänä. Illalliseksi maistui perunamuusi, pari makkaraa ja Ruotsin lappia kunnioittaen Ikean kuivattu sipuli. Se oli kyllä koko retken paras ruoka!
Aamulla matka jatkui n. 13 km kohti Kebnen tunturiasemaa. Tässä vaiheessa muuten suodattelin vielä kaikki vedet, mitä tunturipuroista noukin. Voin kertoa, että se rutiini rikkoutui huiputuspäivänä: silloin en todellakaan tehnyt enää mitään, mikä turhaan veisi aikaa ja energiaa. Vesi oli ihanaa, raikasta, vuoristopuronavaluvanjäätikönkylmää. Helteen vastapainoksi, juuri kun pysähdyimme lounastauolle, saimme sadekuuron niskaan. Ukkonen jyrähteli jossain vuoristossa. Myös tunturikeskuksella tuli sade juuri perille saavuttuamme. Jäimme odottelemaan taivaan kirkastumista ennen kuin kävelimme kivikkoista polkua pitkin muutaman sadan metrin päähän tunturiasemasta ja pystytimme leirin.
Ostamalla rannekkeen sai käyttää 24/7 tunturikeskuksen fasiliteetteja. Ne olivat mielettömät! Oli iso keittiö, jossa oli useampi kokkauspiste ja astiat. Hanasta sai valmiina kylmää tai kiehuvaa vettä. Oli iso kuivaushuone ja pyykinpesupaikka. Oli sauna ja suihkut. Roskiksista ja kierrätyksestä oli huolehdittu. Ympäristö oli varsin siisti. Toisessa rakennuksessa oli ravintola, jossa pystyi nauttimaan aamiaisen, lounaan ja illallisen. Oli pieni kauppa ja ihania oleskelupaikkoja upottavan pehmeine nojatuoleineen. Luulen, että Helvetillisessä vaelluskirjassa kuvatut vuoristomajat ovat juuri tällaisia. Huoneenkin sieltä saisi vuokrattua, mutta niiden kanssa kannattanee olla ajoissa liikkeellä. Trangialle ei siis lopulta paljon tullut käyttöä. Hyödynsin kyllä omia eväitä, mutta olihan se luksusta päästä valmistamaan puuronsa ja kermapastansa siisteihin sisätiloihin ja latailla samalla puhelinta.
Teltan ympärillä kohosivat lumihuippuiset vuoret. Miten ihanaa saada elää sellainen näky todeksi. (Tutkimusten mukaan muuten pelkkien luontokuvien katselemisellakin on todettu olevan hyvinvointia edistäviä vaikutuksia). Ensimmäisenä iltana ympärillä tuuli niin kovaa, että nauratti. ”Kun sinne tunkee rinkan ja itsensä, ei se teltta lentoon lähde”, oppaat valistivat. Eipähän ollut ainakaan kivistä pulaa, kun varmistelin telttaani. Teltan sisällä pystyi kuvittelemaan olevansa vähän suuremmassakin vuoristoseikkailussa. Tuulen meteli soi korvissa. Mies laittoi pusuhymiöviestin, että muista rakas kiristää kunnolla teltan narut. Hän tietenkin tarkoitti hyvää, mutta kyllä minua vähän kiukutti, että aletaan sieltä kotisohvalta käsin neuvomaan tällaista suurta seikkailijatarta vuoristo-olosuhteissa 😉
Laitoin herätyskellon aamuksi soimaan. Helteessä kantamalleni merinovillakerrastolle ja untuvatakille tuli sittenkin käyttöä, kun joskus puolen yön jälkeen maltoin nukahtaa. Käytin makuupussia vain peittona. Aamuyöllä keskiyön viileys muuttui saunakuumuudeksi. Nukahtelin ja heräilin. Huomenna olisi The Huiputuspäivä.
Herää ajoissa ja valmistaudu päivään hyvin, eiku…
Nukuin pommiin! Ihan oikeasti, miten noin voi tapahtua kesän odotetuimpana päivänä?! Tarkoitus oli lähteä matkaan klo 7 aamulla. Ajattelin, että tunti ja vartti riittää valmistautumiseen (leiriä kun ei tarvinnut purkaa). Katsoin illalla valmiiksi, mitä nappaisin päiväreppuun mukaan, päätin että kävisin tunturiasemalla syömässä aamupalan, vessassa, tankkaamassa paljon kahvia ja vettä, laittamassa aterian ruokatermariin, juomassa kahvia, laittamassa aurinkorasvat, ja jos vielä sitä kahvia… En edelleenkään ymmärrä, millä logiikalla olin laittanut herätyskellon soimaan klo 6.45. Kun kello soi varttia vaille seitsemän, tuli kiire. Pyysin toista oppaistamme odottamaan minua, kehuin että olen nopea kävelemään ja että ottaisimme muut kiinni. Kamalimmalta tuntui ajatus, että hidastaisin muiden lähtöä. Vasta toiseksi kamalimmalta ajatus aamusta ilman kahvia. En ole edes kotona toimintakykyinen ilman sitä, nytkö sitten pitäisi painaa vuoren huipulle!
Vedin aamupalaksi muutaman sipsin, heitin reppuun hätäisesti kaiken tarvittavan ja pääsin lähtemään vartin myöhässä. Aivan kamala alku fyysisesti raskaalle päivälle. Olin ekan viiden minuutin jälkeen väsynyt, janoinen, nälkäinen, voimaton, kahviton… Varmasti siinä oli mukana huonon lähdön tuomaa fiilistäkin, pettymystä omaan itseen. Kun saimme muun ryhmän kiinni, alkoikin pitkä ja jyrkkä nousu. Mietin, että tämä on vasta alkua. Ja jopas on raskasta. Kivikko tuntui ihan älyttömältä, mutta kyllähän siitä tuli uusi normaali siinä päivän aikana.
Lumellakävely kesähelteessä oli niin ikään uusi kokemus. Pian ensimmäisen lumiosuuden jälkeen kiipesimme upeat sherpojen rakentamat portaat armottoman auringon alla, yhtäkään varjoa ei ollut johon olisi voinut painautua viilentymään. Toivoin, että joku ottaisi portaista kuvan. Itse en jaksanut.
Ensimmäisellä vähän pidemmällä juomatauolla aloin olla jo oma itseni. Vedin muistaakseni Nutellaa tai Snickersin (ja tajusin että niitä olisi hyvin voinut ottaa mukaan 15 kpl, eikä se olisi ollut yhtään liikaa). Nauroin hillittömästi sille kontrastille, että olin hetki sitten tunkenut urheilutopin täyteen lunta ja kuollut kuumuuteen – ja nyt taulla minua yhtäkkiä palelsi ja istuin siinä ”tissit lumessa”. Siitä naurusta tajusin kuitenkin, että I am back. Joku alkushokki taisi siinä purkautua. Jos mä osaan nauraa tällä kaikelle, mä ehkä selviän tästä päivästä. Ilman naurua en selviä.
Vuoristo-oppaat ovat hyviä huiputtamaan
Kyllähän minä myös nauroin meidän mielikuville koko reissusta. Sille, että Varautuja oli kysynyt edellisenä päivänä toiselta oppaaltamme Petriltä, onko siellä Kebnellä paljon kiviä. Ja kuinka opas vastasi pokkana, että ei. Meidän mielestämme siellä oli ainoastaan kiviä. Isoja, pieniä, tukevia, sortuvia… Oppaiden mielestä reitillämme oli myös polkuja. Kuittailin, että pitääkö tässä eräopasammattilaisille opettaa, mikä on polku… He kun kutsuivat jonkinlaisesi kulku-uraksi kivikkoon muotoutunutta väylää poluksi. Kaukaa ne näyttivät poluilta, läheltä ne olivatkin kiviä. Aivothan ovat tunnetut muovautuvuudestaan, ja kyllä niihin kiviin tietyllä tapaa tottui siinä päivän aikana. Mietin, että melkoisia huiputtajia (heh, tajusittehan sanan kaksoismerkityksen) nuo meidän oppaamme. Mutta ehkä heidän aivonsa vain ovat muotoutuneet näkemään polkuja siellä, missä me tavalliset tallaajat näemme vain kiviä.
Matkalla ihmettelin, miksi sipsit maistuvat niin hyvältä kotisohvalla. Ja kaikki muukin ruoka. Nyt nälän tunne kouri vatsan pohjaa. Tiesin ja tunsin, etteivät energiatasoni olleet ihan kohdillaan. Siitä huolimatta ruoka ei oikein maistunut. Varmistaja oli puhunut jo ennen reissua urheilujuomista ja -geeleistä. Minä ajattelin, että karkit ja suolapähkinät ajaisivat saman asian, ja olin varannut mukaan vaivaiset kaksi annospussia urheilujuomajauhetta. Ensi kerralla otan niitä geelejä. Ja urheilujuomaa. Tai ehkä Nutellaa ja kofeeiinitabletteja? Olin unohtanut ruokailuvälineenkin telttaan aamuhärdellissäni. Poimin Vierranvärren huipulta mahdollisimman litteän ja kapoisen kiven ja lusikoin sillä riisikebabia ruokatermaristani. Sain alas neljäsosan. Mutta olipahan taas jotain, mille vähän naureskella. Tarinan kivikkoisesta vuorenhuipusta ja kakkahädästä jätän tässä nyt kertomatta.
Opin päivän aikana hyviä pieniä käytännön asioita. Sain konkreettisia neuvoja siitä, kuinka pitävä vaelluskenkä ihan oikeasti on, jyrkässäkin kulmassa. Sain konkreettisia neuvoja alastuloon. Fysioterapeutin taustalla tällainen tekniikkahifistely vetoaa aina, kun sitä tarjoaa ammattilainen. Yllätyksekseni vältinkin tällä kertaa viiltävän ”vaeltajan polvi” -kivun (käytin myös polvitukia koko reissun ajan). Sain jalkoihini (loppumatkasta) ennemminkin sellaisen kokonaisvaltaisen ”joka paikkaan sattuu” -kivun, joka lopuksi oikein hyökkäsi kimppuun aina kun yritin pysähtyä edes hetkeksi lepäämään. Oma teoriani on, että tauoilla keho pyrkii aloittamaan välittömästi palautumisprosessin ja viestittämään kaikin tavoin, että nyt hei alkais riittämään, on levon aika.
30 % fyysistä, 70 % psyykkistä
Sanotaan, että vuorilla / vaelluksilla 30 % suorituksesta perustuu fyysiseen kuntoon ja 70 % psyykkiseen. En tiedä mahtaako väite perustua tieteellisiin tutkimuksiin ja mittareihin. Se kuitenkin kuvastaa hyvin sitä, mitä tuon tyyppinen suoritus vaatii. Raskas se on varmasti kenelle tahansa. Väsymystä tulee varmasti jokaiselle, enemmän tai vähemmän niitä kipujakin. Fyysinen peruskunto on jossain siellä pohjalla, mutta eniten tapahtuu oman pään sisällä. Itsensä haastaminen ja voittaminen on minulle osa tämän lajin viehätystä. On turha verrata itseään niihin, jotka juoksee tuon reitin muutamissa tunneissa. Tai siihen noin 80-vuotiaaseen laihaan, kumaraiseen papparaiseen, joka tuli jäätävää vauhtia polulla vastaan kuulolaite korvassa ja kumisaappaat jalassa. Hänestä tuli kyllä hirmuisen hyvä mieli! Kutsun häntä silkasta kunnioituksesta retkemme voimaeläimeksi.
Kun pääsimme Kebnen huipulle, meillä oli Varmistajan kanssa heikko hetki. Onko muka pakko kävellä takaisin? Otetaanko helikopteri? Ei kai sitä nyt tuonne harjanteelle enää tarvitse kiivetä? Minä olisin vain halunnut nukkua. Edes tunnin päikkärit, pliis! Sitten jaksan ihan mitä vain, lupaan! Ainoa asia mikä esti minua painautumasta maahan, oli märkä lumi ja ajatus siitä, että onhan se nyt hiton noloa kun opas tulee repimään minut ylös siitä. Epäilen, että olen siinä kohtaa syönyt taas jotain makeaa, koska jotenkin ihmeellisesti se täydellinen uupumuksen tunne, ajatus siitä, että en yksinkertaisesti pysty enää kävelemään takaisin, meni ohi.
Pian me jo naurettiin omalle reaktiollemme. Suunniteltiin kokonainen palvelukonsepti sinne Kebnen huipulle. Koska ehkä joku muukin haluaa sieltä äkkiä pois. Se pitäisi tehdä mahdollisimman helpoksi ja kalliiksi. Oikeasti se helikopterikyyti olisi ollut minulle tiukka paikka. Myönnän, että olisi hävettänyt oma ”heikkous”. Olisin jäänyt miettimään, että miten nuo muut pystyivät kävelemään takaisin, mutta minä en. Varmistaja on viisaampi, hänelle se ei olisi ollut mikään ongelma. Hän tekee niin kuin hyvältä tuntuu, sillä se reissuhan tehdään itselle, ei kenellekään muulle. Ihmiseltä saa voimat loppua. Saa lopettaa kun ei enää jaksa. Saa keksiä uusia keinoja ja muuttaa suunnitelmaa. Eikä sitä pidä hävetä.
Olen tyytyväinen, että saimme loppujen lopuksi suhteellisen turvallisessa ja helpossa ympäristössä kokemuksen siitä, että selviää ja jaksaa, vaikkei siltä tuntuisi (ja koska on pakko jaksaa). Ehkäpä ”30 prosenttia fyysistä ja 70 psyykkistä” kuvaa osaltaan myös sitä, mitä noista reissuista jää käteen. Kivut unohtuu, väsymys unohtuu, kuumuus, kastuminen ja itikan pistot unohtuu. Mieleen jää kuitenkin se, että pääsi jakamaan upean kokemuksen yhdessä muiden kanssa. Tunsi seuraavana aamuna joka solullaan, miten lepo teki tehtävänsä. Oli iloinen, ylpeä ja hyvillään kaikesta siitä. Ja sai nauraa mahat kippurassa eilisen muistoille. Eikä sellaisiin kokemuksiin ja tunteisiin tarvittu kuin vaivaiset 16 tuntia!
Lopuksi
Niin usein kiipeilytarinat päätyvät sinne huipulle, vaikka alastulo on raskas ja tilastojen valossa myös vaarallisin vaihe. Huiputus on vasta puoliväli. Alastulo oli itselläni paikoitellen kuin kevyttä lentoa, sain hyvin rytmistä kiinni ja opin keventämään menoa niin, ettei kuormitus tullut liikaa polville. Toisaalta jyrkät kohdat teki mieli laskeutua pylly maassa, ja loppua kohti väsymys oli niin suuri, että jos hetkeksi oma katse ja huomio suuntautui pois polulta, meinasi tasapaino heti pettää. Näin läheltä aika pahan kaatumisenkin, mutta hetken karjuttuaan mies kieltäytyi avustani ja jatkoi kovalla vauhdilla matkaa.
Jos olisimme jääneet Kebnen huipulle odottamaan helikopteria, olisimme saattaneet kohdata siellä ukkosmyrskyn. Nyt ukkonen osui paluumatkalle juuri kun olimme päässeet alas Vierranvärreltä. Laitoimme kävelysauvat pois. Tilanne tuntui jännittävältä, mutta olin varmaan liian väsynyt pelkäämään. Oli toisaalta hienoa saada maistiaisia myös siitä, miten sääolosuhteet vuoristossa yllättäen muuttuvat.
Jos haluat sen ensimmäisen vuorikokemuksesi, suosittelen koko sydämestäni Kebneä. Lupaan, että se on rankkaa. Lupaan, että se on upeaa ja ikimuistoista. Olin ensimmäiseksi vuoristokokemukseksi kaavaillut tätä ennen jotakin 5000 metrin vuorta, kuten Kilimanjaroa. Onneksi kävin hakemassa pientä osviittaa touhuun naapurimaastamme. Pääsimme me lopulta helikopterinkin kyytiin. Pari päivää myöhemmin palasimme nimittäin tunturiasemalta Nikkaluoktaan helikopterilla. Voi että se oli hieno kokemus!
Uudet vuoristoseikkailut kutsuvat jo minua. Tällä kertaa aion tosin valmistautua paremmin sekä fyysisesti että psyykkisesti. Hienon kokemuksen lisäksi tältä reissulta tarttui mukaan myös uudenlaista liikuntakipinää.
*osa kuvista omia, osa saatu vapaasti käyttöön retken vetäjältä ja osallistujilta. Lisää kuvia ja tunnelmia reissusta löydät Instagramin puolelta (ks. esim. tallennetut kohokohdat)
